Saapui vuosisatoja sitten
Suomen niemelle Suomen kansa.
Lomihin vuorten, kunnahitten,
raatoi, raivasi peltojansa.
Saipa jo suliksi karut maat,
laajeni pellot, niityt, haat.

Huomasi naapuri idän, lännen,
viljaa kasvavan kallioniemen,
näkipä raatajakansan tänne
tullehen, koskapa orasti siemen
maassa, mi heistä ol hietaa vaan,
viljelyskelpo ei ollenkaan.

Riensi nyt tänne naapurit kilvan
osansa saamaan isäimme maasta.
"Orjaksi oiva on kansa, mi viljan
nousemahan sai karusta maasta;"
arveli naapurit ahnaat kai,
koskapa tänne he usein sai

suurin, mahtavin soturijoukoin.
Uljaasti taisteli sankarikansa,
koulua, kotia, min korpeen aukoi,
uljaasti puolsi ja vapauttansa.
Sortunut ei olis milloinkaan,
yhteistuntoa jos ollut ois vaan.

Vuosisatoja vierahan vallan
käskyjä noutaa saanut on kansa
maassa min keskeen korpien, hallan,
vaivasi omalla tarmollansa.
Sortanut idän on, lännen ies -
orjaks ei joutunut Suomen mies.

Taivaan Herra näin suojasi meitä,
säilytti joukossa suurten kansain.
Käytävä meidän on omia teitä,
tehtävä työmme, kaikkemme antain
isien maalle, min hinnalla hien,
hurmehen hankki he lapsillensa.

Vapaana seisoo nyt Suomen kansa
tällä kallioniemellänsä.
Varjelkoon aina se vapauttansa!
Älköön ottako itsellensä
orjan kahleita milloinkaan,
tahratko nimeä Suomen maan.

Meillä on mahtava vihollinen
keskellä omien joukkojemme.
Vastaan sitä on taisteleminen,
joudumme muutoin orjaksi sen.
Pimeys hengen se vihamies on.
Tieto se on ase verraton,

jolla me siitä voiton saamme
avulla Herran, mi meitä aina
auttanut ompi vaiheissamme,
meitä kun maahan on tahtonut painaa
sortaja vieras, mi voimassaan
löytää ollut ei vertaistaan.

Käyös innolla, nuoriso Suomen,
aseihin hengen, ja luo´os huomen
isien maalle! Se kaipaa työtäs,
kauvan on kestänyt hengen yötä.
nouse sa valon jo taistelohon,
pimeän valta niin murtuva on!