SOTAVETERAANI MARTTI TENKASEN MUISTOJA KITEEN TAISTELUISTA

 

 

 

Alikersantti Martti Tenkanen (4. vas.) konekiväärikomppaniassa kertausharjoituksissa Liperin Ylämyllyssä helmikuussa 1941. Kuvassa myös piirin lottapäällikkö rouva Terä.

 

 

Osallistuin v. 1941 jatkosodan aikana sotatoimiin alusta alkaen aliupseerina. Tehtäväni oli tiedustelupartiojohtajan, joukkueen varajohtajan ja sitten joukkueenjohtajan. Osan ajasta toimin komppanian v.t. vääpelinä.

Jouduin jatkosodan alussa juuri sille rintamalohkolle, Kiteen Närsäkkälään, Lamakan maastoon, josta käsin suomalaisten tekemät Kumurin, Konnunmäen ja Vehnävaaran valtausyritykset lyötiin toistuvasti takaisin suurin tappioin viikosta toiseen ja jolla rintamaosalla venäläiset suorittivat yllättävän vastaiskun aiheuttaen kerran kuuluisan Kiteen rintaman pakokauhun.

Heti kun meidät oli viety rintamalle ja kun hyökkäyskäskyäkään ei ollut vielä tullut, nousin Lamakan maastossa eräälle "ei-kenenkään-maalla" olevalle pienelle kukkulalle hyvässä uskossa, että se on tyhjä. Mutta kun pääsin kukkulalle, siellä olikin venäläinen partio, jonka miehistä yksi nosti juuri automaattikivääriään poskelle, piippu minua kohti. Olimme niin lähellä toisiamme, että tiesin sekuntien tai sekunninosien ratkaisevan kohtaloni. Konepistoolini alhaalla ollen poistin varmistimen ja laskin suihkun arviokaupalla vihollisia kohti. Siitä vihollisen ase vavahti ja putosi alas ja henkeni oli säästynyt. Mutta mukanani olleet kaksi korpraalia vetäytyivät säikähdyksestä takaisin, ja näin ollen jäin käytännöllisesti katsoen yksin venäläisten väliin, toiset edessäni, toiset takanani. Konepistoolini suihkut tuntuivat kuitenkin venäläisistä niin pahoilta, että hekin pakenivat laaksoon metsän suojassa.
- - -
Kesä oli kauneimmillaan. Aurinko paistoi taivaalta täydeltä terältä. Mitä kaunein heinänteon sää väreili ilmassa. Seurauksena oli ankara helle.

Hyökkäyshetken alkaessa komppaniamme alistettiin majuri Bäckmanin kevyen osaston käytettäväksi. Tehtävämme oli lähinnä tulituen antaminen hyökkääjillemme ja mahdollisen vastaiskun torjuminen. Bäckmanin kevytosasto oli varustettu kevein tuliasein ja muodostettu suurelta osalta Pohjanmaan ja Keski-Suomen miehistä. Osasto teki rohkeudellaan karjalaisen sotilaan silmin katsottuna hyvin myönteisen vaikutuksen. Vaikka vihollisen tykistötuli oli erittäin ankara, etenivät Bäckmanin miehet rohkeasti yli aukeiden peltojen Konnunmäelle, jonka valtaaminen kävi kivuttomasti. Meidän komppaniamme seurasi Bäckmanin osastoa ensin perässä ja siirtyi sitten siitä vasemmalle. Venäläiset vetäytyivät ensimmäisiltä puolustusasemiltaan suuremmitta taisteluitta. Näin me jouduimme kuin venäläisten muodostamaan hevosenkenkään.

Edessämme olivat pitkin linjoja kallioihin hakatut puolustuspesäkkeet, betonista ja raudasta tehdyt bunkkerit ja korsut. Niiden edessä oli miinakentät ja piikkilankaesteet. Ollessamme tässä hevosenkengässä vihollinen voi tulittaa nyt meitä sekä edestä että molemmilta sivustoilta. Asemamme muodostui kriittiseksi. Sitkeästi puolustautuva vihollinen teki silvottuun osastoomme vastaiskun. Majuri Bäckman tuskin itsekään olisi pelastunut taistelun tiimellyksessä, ellei komppaniamme päällikkö, luutnantti Veikko Varis, olisi saanut miehistään kootuksi joukkoa, joka löi vihollisen takaisin Konnunmäeltä. Bäckman oli näet siirtänyt jo esikuntansa sinne. Parisataa vihollista hyöri jo hänen esikuntansa ympärillä. Ne päästelivät luoteja automaattikivääreistään kuin suihkuna suuntaan ja toiseen. Jotkut pääsivät jo aivan teltan suulle. Mutta ne kaatuivat siihen. Eräs konekivääriampujamme osoitti sellaista kekseliäisyyttä, että se hämmästytti: hän vaihtoi niin nopeasti parempiin asemiin, että se yllätti omat ja viholliset. Konekiväärin jalusta sai jäädä paikoilleen, ampujan apulainen kävi jalustaksi, konekivääri nostettiin tämän selkään, ja niin alkoi lentää suihkuna vihollisen korville uudesta ja taas uudesta paikasta.
- - -
Sain tehtäväkseni suorittaa tiedustelutehtäviä johtamani partion avulla. Kerran taisteluiden aikana olimme palaamassa tällaiselta matkalta omiemme luo. Päästyäni linjojemme eteen, omat vartiomiehemme avasivat yllättäen minua kohden pikakivääri- ja konepistoolitulen. Luutnantti Pajamo oli näet unohtanut kertoa heille, että edestä on palaamassa oma partio. Ja vaikka maahan syöksyttyämme huusin ampujille, meitä vain tulitettiin. Nyt ei auttanut muu kuin ponnahtaa pystyyn kävi miten kävi ja syöksyä metsään. Onneksi luodit menivät joko ylitsemme tai sivuitse ja lävistivät vain erään mieheni housut.
- - -
Kerran, kun vihollisen tuli yllätti kovuudellaan, mieheni jättivät aseensakin asemiin ja lähtivät pakoon. Kiihdyin niin että uhkasin ampua joka pakenijan. Niin sain mieheni takaisin. Kun vihollisen tykistö jymisi yhtenään ja repi asemiamme, olimme monta päivää kuin kuoleman kidassa odottaen, milloin ammus jysähtää kohdalle. Savun ja tulen keskellä oli minun juostava asemalta toiselle tarkastamassa, mikä konekivääri vielä toimii, mikä pikakivääri paikallaan. Eivätkä näkymät suinkaan aina ilahduttaneet. Yhteen konekivääriini tuli täysosuma, ampuja riekaleina. Eräs pikakiväärimieheni hautautui ammuksen räjähtäessä aivan vierellään, ja pääsi vaivoin mullan alta kiven suojaan.
- - -
Päivät ja yöt olivat helteisen kuumat ja hiostavat. Ilmiliekkiin tupsahtaneet metsäpalot olivat polttaa telttamme ja miehemmekin. Niillä alueilla, joilla metsäpalot eivät riehuneet, olivat äärettömänä vaivana vihollisen lisäksi lukemattomat hyttyset suon reunalla.

Raivokkaasta tykistötulestamme huolimatta vihollisen betoni- ja kalliobunkkerit eivät murtuneet.
- - -
Kiteen taisteluiden aikana minuun alkoi ilmestyä paiseita. Ihooni tuli ensin jonkinlainen valkoinen kuin vedellä täytetty rakkula ja siitä puhjettuaan turvotus ja ajos. Nämä paiseen tapaiset sairaudet jatkuivat sitten toistuvin väliajoin erilaisine seurauksineen lomauttamiseeni asti.

12.8.2001 Aulis Tenkanen:

JÄLKIHUOMAUTUKSIA

Tiedusteluretkilleen Martti Tenkasella oli tapana valmistautua vetäytymällä sitä ennen hiljaisuuteen rukoilemaan. Se oli omiaan rauhoittamaan hänen mielensä. Hänen partionsa onnistui aina palaamaan retkiltään vahingoittumattomana.

Teoksessa Suomi sodassa (toim. Jorma Järventaus, Sampo Ahto ym, 1983) Kiteen taisteluista kerrotaan sivuilla 210-211 mm. seuraavaa:

Äärimmäisenä lounaassa vastasi toiminta-alueen jäljelle jääneistä runsaasta kymmenestä rintamakilometristä majuri Bäckmanin kevytosasto 18. Bäckman oli jo ennen hyökkäystä saanut miesten tapattajan maineen. Kun divisioonassa levisi hurjia huhuja, että yhtymän johdolla on tarkoitus laskea veri kuiviin pohjalaisista, ei tällainen voinut olla vaikuttamatta taisteluhenkeen. Vastustusmieli ei kuitenkaan mennyt adressin kokoamista pitemmälle. Alkuvaikeuksista selvittyään divisioona pääsi ajan mittaan eroon henkisistä ongelmistaan. Huhut sen sijaan elävät Pohjanmaalla vieläkin.

Divisioonan hyökkäys alkoi tunnin tulivalmistelun jälkeen heinäkuun 10. päivänä kello 20.00. Koska etukäteen oli elätelty luuloa, että venäläiset olisivat irtautumassa, jouduttiin kokemaan ankara pettymys. Seuraavan vuorokauden, heinäkuun 11. päivän kallistuessa loppuun, kärjessä edennyt Juvan jalkaväkirykmentti 58 oli päässyt valtakunnanrajalta vain noin puolentoista kilometrin päähän. Ankara vastarinta osoitti, että jos vihollisen ryhmityksessä olikin tässä kohden heikommin miehitetty kohta, se pystyi ainakin tehokkaasti korjaamaan sen.

Venäläiset eivät liioin rajoittuneet pelkkään puolustukseen. 11.-12.7. välisenä yönä he tekivät murtoaukon itäistä kylkeä vastaan hyökkäyksen, minkä seurauksena suomalaisten joukossa esiintyi pakokauhuakin.

Heinäkuun 12. päivänä illalla 19. divisioonan hyökkäystä kuitenkin jatkettiin. Yhtymän heikkoa tykistöä oli vahvennettu nyt yhdellä patteristolla sekä järeällä patterilla.

Aluksi kaikki meni hyvin. Sitten tapahtui kuitenkin ennalta aavistamatonta. Venäläisille oli selvinnyt, että suomalaisia oli tunkeutunut heidän asemansa sisään, ja he ryhtyivät 13.7. aamulla vastatoimenpiteisiin. Murtoaukon molemmilla puolin olleet tulivoimaiset tukikohdat avasivat kiivaan tulen aukkoon, ja se suljettiin vastahyökkäyksellä. Seurauksena oli viime sotien historiassa suomalaisten puolella harvinainen ilmiö: aukosta jo läpimenneiden neljän pataljoonan yhteydet katkesivat; ne olivat toisin sanoen motissa.

Divisioonalta meni viidettä vuorokautta motin murtamiseen eli suomalaisten läpimurron varmistamiseen.

Perussyyt tuloksien vähäisyyteen olivat tykistön riittämätön määrä sekä se, että isku osui päinvastaisista yrityksistä huolimatta vihollisen painopisteen tuntumaan. Seuraukset olivat divisioonassa ikävät. Kokonaistappiot, 1.221 miestä näin lyhyessä ajassa, olivat sangen raskaat ja ruokkivat huhuja pohjalaisten tapattamisesta.

Tappioiden suuruutta on selitetty sillä, että divisioonan esikunta ei ollut antanut eversti Matti Laurilan jalkaväkirykmentille tietoa ilmakuvista, joiden mukaan taistelualueella oli 24 venäläisten betonibunkkeria.

Taistelujen jälkeen Martti Tenkanen sai 2. luokan vapaudenmitalin.

Venäläiset vetäytyivät Kiteeltä vasta heidän rintamansa murruttua Värtsilässä. Martti Tenkanen siirrettiin 9.8.1941 Laatokan rannikkopuolustukseen.