.

Juhlakronikka 75-vuotiaalle
Evankeliumiyhdistykselle

Nyt päivänäs tahdomme tervehtää
sua niin kuin armasta ystävää,
sä siunattu kunnian vanhus.
Olet kauan lapsias muistanut,
heitä Taivaan mannalla ruokkinut.
Nyt vastaan ota tää tunnustus!

Me tosin vain heikosti taidamme,
tään tarjota, lahjamme laulumme
ja kertoa armosta Herran,
kun hän sinut tehtävään kalleimpaan
toi sanansa sauvalla vapauttamaan
vihanlapsia viikateherran.

Nyt juhlaasi vietämme kunnioittain,
mut lapsuuden päivinäs olit sä vain
niin hyljätty, halpa ja pieni.
Sua uskovat kanteli sylissään,
vaan viisaat maailman yhtenään
ylenkatseella sulkivat tiesi.

Vaan tarmokas Andreas Silvasti,
ja miehekäs Rask, veli räätäli,
ovat vakaasti toista mieltä:
"Kun pastori Nordlund ja Hymander
käy joukkoomme, myös veli Alander,
me raivaamme esteet tieltä."

Tulee joukkoon Moberg, rehtori,
moni suutari, leipuri, nahkuri,
joku pappikin tohti tulla.
He katsovat kasvojas ihmeissään
ja sanovat: "Lapsi, jää elämään,
sinun muotosi on kuin mulla!"

Sait veljiä, siskoja, kautta maan,
kävi lietesi räiskyen loimuamaan,
tää uskomme yhteinen, pyhä.
Ja myrskyistä maailman ärjyvän
sait luoksesi vilusta värjyvän,
oli lietesi lämpö hyvä.

Et syttynyt maailman aatteista,
vaan taivaan alttarin tulesta,
mi Golgatan miestä pieksi.
Sä uskoit vain uhriin Jumalan,
verenarmoon, sovintosaarnahan,
sen huomasit vahvaksi tieksi.

Sä korotit äänesi kuuluvan:
"Näen, katso, Golgatan kuohuvan,
nyt syntinen, pesohon meren!
On taivas armosta aukaistu,
elon lähde keihäin puhkaistu
vikauhrissa. Kiitos veren!"

Kävi äänesi yhä suuremmaks,
kun joukkoon joutuvi miestä kaks:
Bäck Johannes, Engström vielä.
Niin selvästi kansa nyt kuulla saa:
"Sä katso vain Jumalan Karitsaa,
niin pysyt taivahan tiellä!"

Vaan roihuksi muuttuu lietesi tää,
kun Kurvinen joukkoon ennättää
ja huutaa, syömessä palo:
"Sä kuule, syntinen, hukkuva,
oot autuas, nouse jo, nukkuva,
vie äärihin maan taa valo!"

Jo herää nyt maailma mahtava,
kun lyö sanan paukkuva vasara
ja särkee muureja pahan.
Se raivoten nousee ja myrkyttää
lakihengellä, toisaalta yllyttää:
"On armoa, nukutahan!"

Käy kiista niin kiivas, riehakas:
"Joko maailma nyt ois vanhurskas
ja autuas Kristuksessa!
Joko synti ois tyystin peitetty,
ikiajoiksi mereen heitetty,
vaikka kukaan ei uskomassa?

"On totta se ainiaan", vastataan,
"kun Karitsa tähtemme uhrataan,
se armo on uskoa ennen.
Vaan kuulla kun saa nyt uskoton tään,
hän riemusta sanoa voi: - Jo mä nään,
olen päästetty aikoja ennen!"

Viel´ laineet lyövät myrskyjen,
vihan aallot rannoille tyrskyten,
vaan nousus on armahin aamu,
kun saapuu hymyssä Tamminen,
hän taitaa kuvin sanoa sen
mikä riitojen syy, ikihaamu.

"Eikö armoa oisi sun mielestäs,
jos mestauspölkky ois edessäs
ja pääsi ois painettu tälle.
Vaan sitten: sua armahti veljesi,
hänen kaulansa pyöveli katkaisi,
sinä pelastuit elämälle!

Nyt sanot: - Oon onnekas, autuas,
veriuhrissa täysin vanhurskas,
on toisen mun tähteni vammat!
"Eikö sanat ja kuvatkin kauniimmat
ole köyhiä, latteita parhaimmat,
kun kiitosta tästä sä annat?

Näin meille Herramme armias
teki varmaan, syntinen, vanhurskas;
sen nimen kai omakses tunnet.
Etkö sielusi pohjasta kiitä jo,
kun sinulta siirtyi tuomio,
sitä vastaanko laatisit ponnet?"

Nyt Tamminen hiukan käännähtää,
sydän sykkivi, ääni värähtää
ja silmissä säihkyy tuli.
Hän vaieten voimia kokoaa
ja siipeä toista nyt varottaa,
joka maailman henkeen suli.

"Et ole sä ostettu ahnehtimaan,
koruhelmiin, kultaan, pukeutumaan,
lihaa hellimään, sisar ja veli!
On turhaa laulumme kasteesta,
jos päästämme kuoleman haudasta
elämään, mikä tuomituks tuli.

Veren armo ei tilaa suo lihalle,
vain kuorman se antaa Aatamille,
sen täytyy ristiä kantaa.
Vie tielle se tuskan, taistelujen
ja seuraa halpojen, kiusattujen,
vaan sielulle levon se antaa."

Näin varoitti Tamminen, johtaja, mies,
ja nuhteen kun antoi, tuntomme ties:
"Se Herramme ääni ol´ varmaan!
Mä eksynyt oon kauas Sanasta
ja armollisen Jumalani tahdosta,
nyt juoda saan lääkkeen karvaan."

Vaan mitä kuulen? Kellot Tammisen
soi hiljaa. Saatto surupukuinen
käy kohti kalmistoa, kirkkomaata.
Hän, Veikko-setä, hän kuollutko ois
ja mennyt meiltä ainiaaksi pois!
Ei,- hän elämästä ei koskaan voi laata.

Me silti kaikki käymme itkemään:
"Nyt meiltä isä multaan peitetään,
hän, joka meitä ruokki, neuvoi, kärsi.
kuin orpolapset vailla huoltajaa
nyt oomme kaikki, laumaa hajoovaa."
Tää huokaus jo huuliltamme pääsi.

Mies toinen silloin nousee, kypsynyt,
niin hiljainen, vaan paljon miettinyt,
ja katse kirkas, mieli vakava.
Hän tarttuu ruoriin käsin taitavin
ja ohjaa laivan tuttuun reittihin,
hän, tohtori ja veli Takala.

On hällä sana yksin luotsinaan
ja ristin armo aina kellonaan,
kun työhön käy hän laivan purtehen.
Vain niitä tarkkaa, katsoo veli tää,
ja laiva kulkee, karit väistää,
vain vana välkkyvänä jääpi merehen.

Hän siirtyy sivuun, työ kun tehty on.
"Saa toinen tulla laivan johtohon."

Nyt tarttuu ruoriin käsin tarmokkain
mies tuttu, reipas, mielin innokkain
ja lausuu: "Veljet, tiedän hyvin sen,
mä kaltaisenne, köyhä syntinen,
vaan armo kantaa meidät kaikki, aamen."

Ja kansa siunaa, pyytää rukoillen
pää kumartuen, silmä kyynelen
myös salaa laskee Herran maljahan:
"Tää pursi johda, Isä, rantahan."
Ja kannel helkkyy kiitosvirttä taasen!

On Isä meitä aina auttanut
yön tullen, päivän kuorman kantanut.
Ja silloinkin, kun ahdistusta soi
hän lohdun antoi, voiman, turvan toi:
"On Isän kädet vahvat, voimakkaat!"

Sen nähdä saimme siskot silloinkin,
kun taivas peittyi meiltä pilvihin,
ja sota särki paikan pyhän tuon,
miss´ polvistuen verta Herran juon,
ja tuskan virttä soitti kirkkomaat.

Hän silloinkaan, kun lapset harhateitä
vei mainen onni, tomu sitoi meitä,
ei hyljännyt, vaan riensi avuksi
ja huusi: "Lapsi, anna kätesi,
sun sylihin taas nostan Isän armaan!"

Siis sulle, Herra, kiitos, kunnia,
nyt kaikesta mit´ annoit, armoa
se vain on ollut, lahjaa Isältä,
niin suuren suurta, meille, Pyhältä.
Sä vaikuttanut olet kaiken varmaan.

Ain vastakin sä ole voimamme,
yön synkän tullen tulipatsaamme.
kun käymme täältä, maasta Keedarin,
sun luokses juhlaan, näämme Siionin,
min huiput nyt jo silmihinne hohtaa.

(Toim. Aulis Tenkanen Martti Tenkasen luonnoksesta SLEY:n riemujuhlaan
8-11.7.1948)