Ote Viktor Marttisen alias Martti Viktor Tenkasen esikoisromaanista Aholan aikamiespojat, s. 17-23

Perustuu osaksi kirjailijan kotiseudullaan (Pyhäjärvi, Saapru) saamiin mielikuviin 1910-luvulta

LAUKKURYSSÄ

Samassa aukeni tuvan ovi. Huuruinen ukko tuli sisään. Hänellä oli selässään punertavaksi maalattu isohko laatikko,.hihnoilla olkapäihin vyötetty. Päivää tehden ja ilman kehoitusta asteli vieras pirtin perälle, laski lattialle laukkunsa, jonka heti talon nuorimmat piirittivät. Tulija oli kulkukauppias, lempinimeltään "laukkuryssä". Sitä nimeä ei kuitenkaan käytetty kuin selän takana. Eivätkä ne venäläisiä olleetkaan. Samoja suomalaisia, samoilta Karjalan mailta, joskin idempää ja toista murretta puhuvia. Mutta kun venättä osasivat ja Pietarista tavaransa toivat, niin ryssän nimen saivat.

Vieraan näppösiä näytti kylmävän. Hän hierteli käsiään ja huomasi paistikkaan kuoret vasusta.

- Että olisi paistikkaita! hän ajatteli, meni uunin luo ja lämmitteli käsiään hiilloksella.

Kun ukko oli kätensä lämmittänyt ja piippunsa saanut sauhuamaan, siirtyi hän kontilleen. Nuorimmat lapsista katselivat ihmeissään laukun avaamista. Siinä kun oli laatikko laatikon päällä, ja jokaisessa nippiä ja nappia, rihkamata jos jonkinlaista. Ja osasi mies myydä, myydessään leikkiä laskea. Suomet, venäjät ja saksat sekaisin lasketteli, pienet runonpätkät luki ja laulut lauloi. Nauraa piti niin, että vatsaan koski.

Aholassa oltiin ensin sitä mieltä, ettei ukolta osteta mitään. - Mitäs tässä vielä ostamaan, isäntä ajatteli. Rahaa vain turhuuteen menisi, rahaa, jota niin työläästi tuli. Mutta kun ukko oli heitä hetken lystittänyt, laulaa liritellyt joskus kuin lintu, joskus korpin tavoin ronkunut ja omia tavaroitaan moittinut, niin ei auttanut muu kuin käydä kauppasille.

- Pitäähän se tuo esiliina ostaa, sanoi isäntä viimein suu hivenen iloisessa hymyssä. Aholan emäntäkin ilostui. Ansiosta se hänelle tulisi.

- Ja tyttärelle tämä tästä, noin komealle tytölle, sanoi kauppias ja kohotti hyvin kirjavaa silkinsekaista huivia, joka kimalteli kuin riikinkukon pyrstö.

- Ylen on kallis. ei kannata, kielteli Ahola kaivaen kukkarostaan maksua emännän esiliinasta.

- Vai kallis, sanoi kauppias. Mitä kalliimpi, sitä hyötyisämpi ostaa. Kun tyttäresi tämän päähänsä pistää ja kirkkomäelle astelee, niin luuletko, ettei poikain silmä satu? Rikkaan taion pojat kilvan kiinni käyvät, väkisin sinulta tytön vievät. Ylen saat vävyiltä komean paidan ja pitkän pullon. Koetapa, tyttö, päähäsi!

- Mitäs siitä, kun isä ei osta kuitenkaan, sanoi tummasilmäinen Katri haikeana.

- No, saanet luvallani päähäsi panna, onhan se poika minullakin. He, laita vain. Ja tyttö sitaisi huivin päähänsä, kaulan alta rusetilleen.

Sehän pulskensi tytön puolella; posket pyöristyivät, silmien loiste lisääntyi ja huulet alkoivat purppuroida. Ja ukko todellakin kiintyi tyttöön. '

- A - jos ei isäsi ostane, niin ota ilmaiseksi. En minä henno sitä sinulta takaisin ottaa. Jos kenellä, niin sinulla pitää noin komea huivi olla. Pidä hänet ilmaiseksi.

- Eihän sitä nyt ilmaiseksi, alkoi isäntä estellä. Rahalla toki maksetaan.

- A - kun maksanet niin maksa, mutta huivia en hennohe takaisin ottaa. Omana vahinkonani pidän, niin rakastan kauniin .tyttäresi onnea ja menestystä.

Sovittiin huivin hinta suuremmitta tinkimisittä. Isäntä maksoi rahat siitäkin, eikä kauppias enempiin kauppoihin kiihottanut. Köyhänlaiselta vaikutti talo, ylen mustat olivat tuvan seinät, vanha ja rosoinen lattia, kuluneita ikivanhat maalaamattomat huonekalut. Ei liene raukoilla paljon rahaa millä ostaa, vaikka vielä yllyttäisi, tuumiskeli kauppias laukkuaan kiinni laittaessaan.

Sillä aikaa kun isäntä ja kauppias sovittelivat rahoja, kantoi Katri äitinsä kanssa kahvikupit pöytään. Nyt oli jo syytä kahvin juomiseen. Olihan hiljattain syöty paistikkaita, jotka parhaillaan suuta kuivasivat. Kaiken lisäksi oli tehty suuret kaupat, ostettu muotia emännälle ja tytöstymässä olevalle Katrille.

Kun pöytään käytiin, niin alkoi Mikko Ahola tiedustella, eikö sitä kauppiaalla miestä väkevämpää?

- Ei ole tapani juoda, vastasi kauppias, ja hänen silmänsä välähtivät oudosti. Mutta jos ei talossa vastaan olla, niin tehdään kupposet, kun näin pakkanenkin ... ja hän katsoi odottavasti isäntäväkeen, päästäkseen kontilleen ja pullolleen. Mutta emäntä katsoi vieraaseen hyvin kuivasti, eikä isännänkään silmä erikoisesti ilosta välkähtänyt, ja niin pullo jäi laukkuun.

Ryypyistä ei puhuttu sen enempää. Olihan sitä muutakin puheenaihetta. Oli näet silloin tällöin käyty Pietarissa, tuossa mahtavassa miljoonakaupungissa ja sen loputtomassa ihmisvilinässä. Siellä oli koettu minkä mitäkin, nähty jos jotain. Oli tehty hyviä ja huonoja kauppoja, hävitty ja voitettu. Sieltä oli joskus tultukotiin humalassa, kukkaro ja taskut tyhjinä, joskus selvin päin ja rikkaana miehenä. Sillä Pietari oli antoisa kaupunki, jos siellä vain osasi kauppoja tehdä ja varansa pitää.

Olihan sitä käyty Viipurissakin, Karjalan pääkaupungissa. Vilinätä oli sielläkin. Sinne toivat laivat suoraan tavaraa ulkomailta, uursivat halki sinisen Suomenlahden. Sai sieltäkin kulkukauppias konttinsa täyteen, sai pullonkin, sai muutakin mitä mieli teki. Viipuri oli laulun ja ilon kaupunki. Siellä tapasivat suomalainen, venäläinen ja saksalainen toisensa sulassa sovussa, vain tinkien ja tavaroita vaihtaen ja myyden, ryypäten ja laulaen.

Niin - oli sitä haastamista vieraalla ja isännällä kahvinjuomisen ajaksi. Olisi ollut enemmänkin, vaan ei vieras joutanut kauemmin juttelemaan. Kahvit juotuaan hän sitaisi konttinsa selkään ja pyörähti tielle. Mikko Ahola pistäytyi perästä. Täytyi pistäytyä. Mies näytti olevan sitä lajia, että se voi yllyttää naiset vaikka kuinka hulluihin kauppoihin, Mikko arveli.

- Jos se meille menee ja leuhuttelee silkkiliinojaan ja näyttää näppejään, laulaa ja runoilee, niin kyllä se vaimoni silmät kääntää ja saa toisen luovuttamaan ainoot penninkinsä. Kiireesti hyssytteli Mikko kulkukauppiaan perässä ja teki taikaa mennessään, että saisi hänet sanoissaan sotkeentumaan. Olipa hän itsekin alkanut himoita näkemäänsä piippua, niin että aivan mieltä kutkutti, kun ajatteli sen uudelleen näkemistä.

Mutta kun tultiin Mikko Aholan talon juo, niin jo Mikon silmät suuriksi pyörenivät. Ei kauppias enää heille lähtenytkään, portilta pois kääntyi!, - sanoi jo tässä talossa käyneensä. Siinä silmänräpäyksessä katosi Mikolta Piipun himo.

- Jo vai kävit! ihmetteli Mikko.

- Jo kävin ja kaupat tein.

- Vai teit kaupatkin! ihmetteli Mikko entistä enemmän.

- Niin tein ja hyvät teinkin; ylen oli ymmärtäväinen emäntä ostamaan. Kauniit osti liinat ja liivit. Kauppias teki lähtöä ja kiirehti matkaansa jatkamaan.

Hänellä oli kokemusta. Kun naisten kanssa oli kauppasilla, heille muotia ja koreutta myi, niin parasta oli häipyä ennen isännän tuloa. Monestikin isännän kotiin tultua tuli seljäinen poru ja pauke, että sisua tarvittiin sitä kuunnellessa. Ja mitäs viaton myyjä, hän sai kärsiä tunnonvaivoja syyttömästi. Eihän hän ollut naisilta rahoja väkisin ottanut, vapaaehtoisesti itse ostivat ja antoivat.

Mikko kipitti pirttiin. Kauppias alkoi kontteineen huojua tietä pitkin toisiin taloihin, joita syrjäkylässä oli hyvin harvassa.. Oikeastaan monet ihmettelivät, miten kulkukauppiaat viitsivätkin näin kauas tulla, harvaan asutulla seudulla samota, jopa kysyivät sitä heiltä itseltäänkin. Mitäs he muuta siihen vastasivat, kuin mikä totta oli.

- Ka, miks tulemma tänne asti? Miks käymmä syrjäisimmätkin talot? Ainahan kirkonkyläläiset saavat kaupoistaan hyvää ostaa, aina sitä heille tarjotaan, mutta harvoin tänne tuodaan. Me emme katso vain suurten ja rikkaiden parasta, köyhillekin samat tavarat tuomme, yhtä komeat esiliinat ja huivit myymme. Samaa silkkiä annamme mökin muorille kuin hovin rouvalle. Kaikki ihmiset ovat meille rakkahat, samanarvoiset. Kaikkien parasta katsomme, kaikille hyvää soisimme. Hyvät päivät, hyvät olot, kauniit puvut, helmet heleät. Ka - kristitty kaikkia rakastamas, suurta, pientä, suomalaista ja venäläistä. Ruotsinuskolainen on meille yhtä hyvä kauppatuttu kuin oikeauskoinen. Veljiä olemme, hyviä veljiä ja sovussa elämme, Jos suuret herrat riitaa haastanevatkin. Mitäs me toisiaan vihaamas, ei mitään. Sopu ja rakkaus riitaa parempi. Kaikille hyvää, ja aina vain hyvää ja parempaa. Myymme niin Venäjän kuin Saksan tavaraa, Unkarin kirjavia liinoja, Kiinan silkkiä tai Egyptin helmiä. Kaiken maailman ihmisiä pidämme hyvinä ja kaikkien kanssa kauppaa veljinä käymme.

Tämä selitys oli niin hyvä, ettei siihen yleensä lisätä tarvinnut. Yhtä mieltä oltiin kulkukauppiaitten kanssa siitä, että sopu on riitaa parempi, rakkaus raivoisaa vihaa. Parempi elää kaikkien kanssa sovussa kuin joka puolella riitaa haastaa. Olihan sitä Karjalassa jo riitaa ja sortaakin koettu. Usein, hyvin usein oli Venäjän kanssa kampoihin lyöty, oli poltettu ja hävitetty taloja ja tavaroita puolin ja toisin, oli miehiä surmattu ja naisia raiskattu. Mutta mitäs hyötyä siitä oli ollut, mikä palkka saatu? Ei muuta kuin elämä tuli entisestään kurjemmaksi, leipä kapeni ja vaatteet huononivat. Monet vuodet saatiin tappeluiden jälkeen petäjänkyljestä leipää kiskoa, repaleisena käydä ja kylmässä värjötellä. Siten kova kokemus opetti kaikki karjalaiset ajattelemaan sulaa ja iäistä sovintoa kaikkien ihmisten kanssa. Ja nuo kulkukauppiaat, he olivat kuin uranuurtajia tällä alalla. Ilman erotusta he talosta taloon menivät ja tavaraansa tarjosivat. Kättä lyötiin lämpimätä, oli vastassa Ruotsin tai Karjalan priha.

Eikä heillä nyt, kun Suomeen suomalaisia kouluja puuhattiin, sivistystä tuotiin, ollut mitään sitä vastaan.

- Ka - Suomessa suomea puhuttakoon, Venäjällä venättä bagistakoon. Suomea hallitkoot suomalaiset, Venäjätä venäläiset. Mutta milloin he sattuivat taloon, jossa vihaa ja kaunaa kannettiin, joko uskonnollista tai kansallista, niin eivät jyrkästi vastaan käyneet. Myötäilivät vain, kun toinen valitteli vihamiehensä pahuutta. Täytyihän ymmärtää ja olla ar mollinen, kärsivällisesti kuunnella ja myöntää vihaan olevan oikeutetun syyn. Mutta lopuksi he sanoivat, että parempi on sopia ja antaa anteeksi kuin kostaa.

Vielä tässä puukkosille, kristityt! Parempi ostaa pullo paloviinaa, juoda sovinnon maljat ja pitää yhteistä lystiä.

Tällaisia sovintojuhlia olikin silloin tällöin pidetty, mutta niiden loppu oli tavallisesti alkua pahempi. Ensin oli käyty käsikkäin ja kaulakkain, mutta sitten, kun viinan höyryt oikein suonia kuhisuttivat, tuntui oikeammalta kostaa tai ainakin voimia koettaa. Ja tappeluksi muuttuivat koko sovittajaiset. Verissä päin käytiin pimeätä tietä aamuyöstä kotiin, kolhituin otsin ja kipein luin.